Kansantanssiryhmä Kimurantti: 14.8. Keskiviikon maakuntamatkailu

Aamulla kukko eli Merjan puhelin lauloi aivan liian aikaisin, sillä ruokalan ovella piti olla jo tasan kello 8. Ensimmäisessä aamupalavuorossa tosin oli se hyvä puoli, että jonoa ei ollut vaan kävelimme suoraan ruokien ääreen. Päivittäisen herkkuaamiaisen jälkeen pakkasimme päivän kimpsut ja kampsut suomalaiseen tapaan ripeästi kasaan ja suuntasimme kohti busseja. Siinä kohtaa ilmeni jo päivän ensimmäinen ongelma: kuinka saada suomalaiset keskenään samaan bussiin. Oppaamme säntäsivät edelle selvittämään asiaa ja yhtäkkiä tuli käsky juosta ja kovaa ennen kuin Puolan pitkät patukat ehtivät täyttää bussin. Jätimme heille kuitenkin bussin etuosan ja loput patukat siirtyivät toiseen bussiin. Linja-auton liikahtaessa Merja antoi meille kaksi vaihtoehtoa, halutaanko olla höyhensaarella vai Terceiran saarella. Guamilta oppineena ylipapitar suositteli lämpimästi jälkimmäsitä vaihtoehtoa.

Matka alkoi kohti tuntematonta, sillä meille oli unohdettu kertoa päivän ohjelma lähtö- ja paluuaikoja lukuunottamatta. Ihastelimme ikkunoista aukeavaa maisemaa ja kauniisti kukkivia hortensia-aitoja. Kuvaaminen tosin oli huojuvassa ja pomppivassa bussissa hieman haasteellista. Ensimmäinen pitstoppi oli sumuinen näköalapaikka. Olimme kirjaimellisesti pilvessä. Pilven lipuessa eteenpäin näkymäksi aukeni peltoja ja lisää peltoja. Uskaliaimmat kiipesivät poseeraamaan kivimuurin päälle, osalle riitti muurin edessä seisominen. Kaikki kuitenkin uskaltautuivat yhteiskuviin erilaisilla kokoonpanoilla ja jopa Olga kävi varovaisesti koskettamassa puisen näköalaulokkeen kaidetta, ennen kuin juoksi takaisin turvaan.

Matka jatkui takaisin alas ja kohti seuraavaa mysteeriä. Olimme jo melkein päässeet pieneltä kärripolulta takaisin oikealle tielle, kun bussi teki äkkijarrutuksen. Kaikki tähyilivät syytä pysähdykselle, kunnes näimme lehmäjengin lähestyvän tietä pitkin. Lehmät ohjattiin sivuun ja matka jatkui. Meille tiedotettiin, että pääsisimme käymään tulivuoren kraaterissa sisällä, jos haluaisimme. No sitähän ei tarvinnut kauaa miettiä.

Paikanpäällä meille ilmoitettiin pysähdyksen kestoksi puoli tuntia. Kun koko festarijengi ryntäsi jonottamaan, puoli tuntia ei riittänyt edes liipuluukulle pääsyyn. Onneksi tästä ei tullut ongelmaa vaan saimme jatkaa matkaa maan uumeniin. Oppaat olivat muistuttaneet ottamaan takit mukaan, koska sisällä olisi ”very cold”, mutta vastassa olikin Suomen kesä ja pärjäsimme hyvin shortseissa ja t-paidoissa. Kraaterin sisäpuoli oli sanoinkuvailemattoman upea kokemus, eivätkä miljoonat sieltä räpsityt kuvat tee paikalle oikeutta. Ryhmämme korkeanpaikankammoiset olivat taas hyvin innoissaan vajaan 100 metrin laskeutumisesta alaspäin. Sama matka piti poistuessa myös kiivetä ylöspäin ja mitä lähemmäs maan pintaa pääsimme sitä kovemmin puski hiki ihon pintaan. Bussille tultuamme löysimme toisen oppaistamme sikeässä unessa lähes kääriytyneenä bussin verhoon.

Seuraavaksi kohteeksi meille selvisi Brasilia. Tai niin ainakin kuulimme. Myöhemmin selvisi, että paikan nimi oli Monte Brasil. Tie sinne oli kapea ja mutkikas, eikä sydänkohtauksilta vältytty, kun välillä näkyi kiviseinää noin 10 sentin päässä bussin ikkunasta. Enää yhtään isompi auto ei olisi taipunut käännöksistä tai mahtunut porteista. Huipulla meitä odotti hulppeat näkymät kohti paikallista kotikaupunkiamme. Bongailimme tuttuja paikkoja esimerkiksi majoituskoulun ja toissa päiväisen uimarannan. Kuvaussession jälkeen meidät hoputettiin bussiin, jossa odotimme puolalaisia ystäviämme.

Seuraava stoppi oli paikallinen juustotehdas, jossa edellä mainitut ystävämme menivät ja rohmusivat kaikki maistiaisjuustot. Parkkeerasimme siis itsemme odottamaan seuraavaa juustoerää, sillä nälkä alkoi olla jo kova. Onneksi seuraava kohde olikin lounaspaikka. Nälkäiset suomalaiset pääsivät jonoon vasta viimeisinä, ja kuinka ollakaan ruoka oli loppunut. Jäljellä oli jokaiselle yksi kanankoipi, leipäpala ja lusikallinen salaattia. Etteivät myös istumapaikat loppuneet kesken, suuntasimme suoraan katsomoon syömään. Olimme jo aiemmin kuulleet mahdollisuudesta nähdä pikku-toroja eli härkävauvoja, mutta vasta paikan päällä selvisi, että niiden hetki oli tässä ja nyt. Homma nimittäin toimi niin, että tanssijat pääsivät mukaan areenalle ärsyttämään härkiä ja juoksemaan niitä pakoon. Eikä muuten ketään yllättänyt, että yhtäkkiä meidän Rasmus löytyi keskeltä kenttää. Härät olivat muuten hieman odotettua isompia ja osalla oli jo sarvet.

Bongaa Rasmus kuvan keskeltä viltti kädessä. -->

Ruuan ja toroilun jälkeen suuntasimme kohti bussia, jota ei meinannut löytyä, sillä se oli se kaikkein kauimmaksi parkkeerannut. Tähän asti olimme antaneet patukoille armoa, mutta nyt kiltit suomalaiset päättivät, että uniaika oli ohi. Laulu raikasi ja myös ystävämme innostuivat kanssamme pieneen laulubattleen. Heidän laululleen emme kylläkään kuulleet loppua, sillä pääsimme perille ja suihkuun. Suihkunraikkaina Merja odottikin meitä raippa heiluen treeneihin illan keikkaa varten. Treenien jälkeen saimmekin yllättävän paljon aikaa laittautumiseen, sillä soundi koski vain bändiä.

Päivän ainut onnistunut hortensia-kuva

Syömisen jälkeen oli aika lähteä keikalle. Hyppäsimme tuttuun tapaan bussin takapenkille kunnes kuulimme, että äänekkäät meksikolaiset olivat tulossa samaan bussiin. Päätimme siis taktisesti vaihtaa bussin etuosaan. Lattariystävämme olivatkin pitkän päivän jäljiltä poikkeuksellisen hiljaisia, eivätkä edes innostuneet äänenavauslauluistamme.

Keikkapaikan pihassa piti napata reissun ensimmäiset auringonlaskukuvat. Sisälle päästyämme huomasimme, että Rasmus näytti huonovointiselta, mutta päätti tsempata keikan ajan. Vähän ennen meidän vuoroa selvisi, että myös Villellä oli todella huono olo eikä hän pystynyt tanssimaan ollenkaan. No eihän siinä mitään, paikat uusiksi ja lavalle. Biisit vedettiin hyvällä energialla, vaikka tunnelmaa uhkaavasti varjosti tikittävä sekuntikello. Jokaiselle ryhmälle oli nimittäin annettu tarkat ajat, joita ei saanut ylittää. Viimeisen setin kanssa saimme jännittää riittääkö aika, joten huutelimme tiuhaan tahtiin bändille lisää tempoa. Ja eikös biisi loppunut sekunnilleen oikeaan aikaan. Loppukiitoksen kohdalla kellossa lukikin ”TIME’S UP!”.

Heti keikan loputtua tulikin kova pudotus adrenaliinipilvestä, kun oppaamme tulivat hoputtamaan meitä kauhealla kiirellä kohti busseja. Ulkona odotti uusi säätö paikkojen suhteen, sillä osa porukkaa mahtui pikkubussiin ja loppujen kohtalo jäi alkuun epäselväksi. Väsyneet oppaat eivät tainneet itsekään olla aivan kartalla, mutta lopulta kaikille löytyi paikka ja pääsimme takaisin koululle. Kävimme vielä pyörähtämässä baarin puolella syömässä burgerit ja katsomassa country nightin meininkiä. Vähitellen porukka siirtyi suihkun kautta nukkumaan. Viimeisinä takaisin luokkkaan tiensä löysivät Osku, Ossi ja Vilma, jotka olivat uppoutuneet keskusteluun edellisen illan banjoa soittavan jenkkikaverinsa kanssa.